Argh. Jostain syystä olen ajautunut viime aikoina miettimään paljon tulevaisuutta. Kun hitto, sieltä se vaan koko ajan puskee. Minä olen parhaani mukaan yrittänyt puskea vastaan, tuijottanut seinään, venyttänyt minuutteja, nukkunut pommiin, tehnyt mitä tahansa väliaikaista ettei minun vain tarvitsisi päättää mitään pysyvää.
Lista ammateista, joita kohtaan olen joskus edes väläytellyt hetkellisesti mielenkiinnon merkkejä:
* ompelija & oma putiikki (tämä tökännyt yrittäjyyteen ja omaan huikentelevaisuuteen tuon matkustelun kanssa)
* pienenä ajattelin, että meikästä tulee ehdottomasti näyttelijä tai laulaja; vielä pari vuotta sitten mietin hakemista Teatterikorkeaan, mutta en hakenut, kun tunsin olevani siihen liian ujo ja lahjaton. Laulujuttujen kanssa oikeastaan sama homma, tosin sen kanssa en ole koskaan edes harkinnut meneväni mihinkään kouluun.
* kahvilatyöntekijä/omistaja. Täällä Hollannissa ollessa tullut mietittyä laivahostelli/kahvilaa. Tää alkaa olla jo sisäpiiriläppä.
* kirjailija (no öhöhöh, varmaan kaikki ajattelee jossain kohtaa elämäänsä notta 'kirjotanpa kirjan')
* kirjastotäti (siihen asti kun otin selvää, että sitä varten pitää käydä vaikka mitä kouluja. Olisin vaan halunnu hengata kirjastossa...)
* käsityönopettaja (kun mietin mihin vaatetusalan kouluun vielä voisi hakea...)
* psykologi (joskus kiinnosti psykologia)
* joku ammatti johon pitää opiskella englantilaista filologiaa (joskus kiinnosti englanti ja opiskelu)
* töissä päiväkodissa/lastenhoitaja (no tätä aina miettii silloin kun unohtaa kaikki unelmat ja kelaa että no jos tekis vaan jotain töitä, mitä saa ja osaa tehdä)
Näiden sijaan olen myynyt nakkeja lentokentällä, luomuleipää savolaismarkkinoilla, siivonnut hotellihuoneita ja baareja, täyttänyt Citymarketin hyllyjä ja vahtinut lapsia. Opiskellut ja unohtanut saman tien mitä ikinä opinkaan ja miksi. Tullut laiskemmaksi kuin ennen, hedonistisemmaksi. Eristäytyneemmäksi ja toisaalta ohimenevinä hetkinä sosiaalisemmaksi ja hauskemmaksi. Herkemmäksi kuin koskaan.
Alan pikkuhiljaa hyväksyä, että minä olen semmoinen ihminen, joka ei pysty suunnittelemaan mitään pysyvää. Se ahdistus rintakehässä, minkä kaikki pitkäaikaiset projektit ja sitoutumista vaativat asiat saavat aikaan... En mä vaan pysty siihen. Kevättuuli vie aina jalat alta, sitten ollaan jossain ihan muualla, fyysisesti ja henkisesti. En pysty luottamaan itseeni. Yritän ankkuroida itseäni muihin ihmisiin, mutta kun sekään ei aina riitä. Pelkään kaikkea ja kaikkia ja silti en vain saa tarpeeksi mistään, kenestäkään.
Omatunto kolkuttaa kaikista jutuista mitkä jätin taakseni ja kesken; tuntuu etten koskaan saa mitään vietyä loppuun. Aloitan monta asiaa ja siihen ne sitten jäävätkin. Kesken, tekemättä, muistuttamaan ettei musta koskaan tule yhtään mitään. - Miks pitäis?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti